Imbi Paju “Valheella on pitkät jäljet” pidempi versio kokoelmasta Kaiken takana oli pelko (Oksanen /Paju 2009)

Imbi Paju
Valheella on pitkät jäljet
”Puoluetyö on elämänkutsumus ja enemmänkin – se on ylevää taidetta” (Rahva Hääl 20.4.1966)

Neuvostoliiton miehitettyä lopullisesti Viron vuonna 1944 uusien vallanpitäjien tavoite oli jatkaa ensimmäisen miehityskauden vuosien 1940–1941 aikana kesken jäänyttä projektia, virolaisten kasvattamista sosialistiseksi kansaksi. Sen päämääränä oli eristää Viro ja muut Baltian maat länsimaisen kulttuurin vaikutuspiiristä. Neuvostoihmiselle oli tärkeää totuttautua erottamaan omat ja viholliset marxismi-leninismin hengessä.

”Uuden ihmisen” luomisen keskeisiä tekijöitä olivat propaganda ja agitaatio, joiden avulla ihmiseen sisäistettiin neuvostoideologian esteettisiä ja eettisiä näkemyksiä ja kasvatettiin vihamielistä asennetta kaikkia muita maailmankatsomuksia kohtaan. Neuvostoliittolaiset kutsuivat valtionterroria ”pakkokoneistoksi”. Sen ja propagandan tehtävänä oli vaikuttaa ihmisen käsityksiin ja tietoisuuteen, agitaation puolestaan pääasiassa tunteisiin, tahtoon ja mielialaan.

Propaganda palveli vain valtaapitävän etuja ja siitä johtuen koko propagandakoneisto oli keskitetty vallan haltijalle, kommunistiselle puolueelle, joka myös tarkkaan valvoi koneiston toimintaa. Propagandaa oli mahdollista harjoittaa vain hallitsijoilta alamaisten suuntaan, eikä koskaan toisinpäin, kuten demokraattisissa maissa. Valtion propagandalle ei siis voinut väittää vastaan. Jos joku olisi esimerkiksi halunnut julkisesti propagoida kasvissyöntiä, se ei olisi ollut mahdollista. Vaikka se ei olisikaan vahingoittanut puolueen etuja, se ei myöskään edistänyt niitä.

Neuvostoalamaisten oli oltava propagandan tavoitettavissa aamuvarhaisesta myöhäiseen yöhön. Se ei ollut kuitenkaan kaikille samanlaista, vaan otti huomioon eri yhteiskuntaryhmät. Työläisiä ja kolhoosilaisia ryhdyttiin esimerkiksi kasvattamaan ”tietoiseen suhtautumiseen työhön ja sosialistiseen omaisuuteen”.

Propagandisteja muistutettiin siitä, että kolhoosilaisten ja työläisten keskuudessa oli vielä yksityisomistusta, esiintyi jäännöksiä yksityisen talonpitäjän henkisestä elämästä, omanvoitonpyyntiä ja välinpitämätöntä suhtautumista sosialististen talouksien etuja kohtaan, eikä tätä sopinut unohtaa. Sivistyneistön parissa harjoitetussa propagandassa korostettiin aatteellista kasvatusta. Nuoriso oli kasvatettava ”vallankumouksellisten perinteiden ja nykypäivän heroismin hengessä” reippaiksi, miehisiksi ja urheiksi kansalaisiksi, jotka olisivat vakuuttuneita kommunismin lopullisesta voitosta. Pioneereja ja nuorisoliittolaisia opetettiin elämän ja työskentelemään Leninin esimerkin mukaan.

Pioneerien vala oli seuraava: ”Minä vakuutan pyhästi tovereideni edessä rakastavani tulisesti kotimaatani, lupaan elää, opiskella ja taistella niin kuin taisteli suuri Lenin – niin kuin opettaa kommunistinen puolue… ”
Kokonaan toinen asia oli, oliko propagandasta laastaroimaan kaikkia miehityksen aiheuttamia haavoja – pidätyksiä, kyydityksiä, teloituksia. Vuonna 1966 Nõukogude Naine -niminen aikakausilehti paheksui kansan parissa levinnyttä apaattisuutta: Puolessakaan maataloista ei enää ole miehiä, kolmannes taloista on aivan tyhjillään. (…) Ihmiset vain seisoskelevat peltojen pientareilla. He ovat piittaamattomia, monia heistä ei kiinnosta maan kohtalo tai edes oma kohtalo. Sekä perintötilan isäntä että uusmaansaaja ovat luovuttaneet maat kolhooseille, he katsovat välinpitämättöminä, miten auran terä kyntää paakkuuntunutta multaa.”

Neuvostopropaganda ja todellisuus

Koska marxismi-leninismin opit eivät tunnustaneet absoluuttista tai objektiivista totuutta, neuvostopropaganda rakentui pikemminkin sepitteista, fiktiosta, kuin tosiasioista. Esimerkiksi Neuvostoliitossa laajalti käytetyillä käsitteillä demokratia, sosialismi ja vaalit ei ollut mitään yhteyttä alkuperäiseen todellisuuteen. Kaikki Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa eläneet muistavat, millaiseksi farssiksi vaalit olivat muodostuneet. Vaalit, joiden piti olla demokraattiset ja vapaat, eivät sitä olleet, kuten Virokaan ei ollut sosialistinen länsimaisessa mielessä.

Huomionarvoista oli se, että sekä hallitsijat että alamaiset tiesivät, että he käsittelivät sepitettyjä tietoja, mutta he kohtelivat niitä kuin faktoja.
Koko neuvostoelämä oli sepitettyä, kuvitteellista. Esimerkiksi Neuvostoliiton perustuslaissa oli taattu ”sanan-, paino- ja kokoontumisvapaus sekä oikeus perustaa järjestöjä”. Se oli silkkaa sepitettä, mutta sitä toistettiin koulunpenkiltä hautaan.

Pakollinen maailmankatsomus

Neuvostopropagandan tavoitteena oli hallita ihmisen tietoisuutta ja saada hänet omaksumaan pakollinen materialistinen maailmankatsomus, jonka mukaan kaikki Neuvostoliitossa tapahtuva pohjautui marxismi–leninismin oppeihin. Koko neuvostoelämän, talouden, kulttuurin ja politiikan piti olla sille alisteinen, ja kaikki elämänilmiöt pakotettiin tuon opin kaavoihin, vaikka se olikin usein ristiriidassa todellisen elämän kanssa.

Neuvostopropagandan työkenttä uuden ihmisen kasvattamisessa oli laaja. Ideologian ja politiikan johtoelin oli Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, jota johti Politbyroo. Sillä oli käytössään erilaisia apuelimiä ja Neuvostoliiton salainen palvelu, eri aikana eri nimillä esiintynyt KGB. Historian uudelleenkirjoittaminen toteutettiin Moskovassa NLKP:n Keskuskomitean Marxismin–Leninismin Instituutissa. Laitoksella oli omat akateemikkonsa ja tieteelliset työntekijänsä sekä haaraosastot jokaisessa neuvostotasavallassa.

Sellainen instituutti perustettiin maan miehityksen jälkeen myös Viroon. Viron tiedelaitos kantoi nimeä VKP:n Keskuskomitean Puoluehistorian Instituutti. Viron historia sai nyt uuden asun ja se valettiin tieteellisen kommunismin, marxismi–leninismin perusteiden ja kommunistipuolueen historian muotteihin. Instituutilla oli tieteellinen neuvosto, jolla oli oikeus myöntää historiatieteen oppiarvoja.

Sanomalehti Rahva Hääl kirjoitti 21.4.1960 ilmestyneessä numerossa: Kommunistisen rakennustyön valtavat tehtävät vaativat suurten ja pienten ongelmien ratkaisua tieteelliseltä pohjalta.
Esimerkiksi Viron neuvostomiehitys kesäkuussa 1940,oli mitä räikein valtioiden välisen sopimuksen rikkominen, jonka motiivina oli aluevalloitus ja siksi se oli ristiriidassa marxismi–leninismin tieteellisten perusteiden kanssa. Kommunistien teoreettisen opin mukaan vain imperialistiset maat ahnehtivat maa-alueita, kun taas sosialististen maiden piti kunnioittaa sekä suurten että pienten valtioiden suvereeniutta. Opin mukaan vallankumousta ei ollut myöskään mahdollista viedä ulkomaille, joten vallankumouksesta ei voinut myöskään tehdä vientituotetta, vaan jokaisen maan työväenluokan oli tehtävä itse oma vallankumouksensa.

Siksi Neuvostoliitolla ei ollut muuta keinoa, kun väärentää karkeasti miehitysprosessi, kun se jouduttiin mahduttamaan marxismi–leninismin tieteellisiin kehyksiin. Ja koska propaganda oli valtion monopoli, kirjoitettiin historia uudelleen, ja ihmiset miehitetyssä Virossa ja muualla yritettiin pakottaa uskomaan, että 21. kesäkuuta 1940 työläiset nousivat kapinaan, kaatoivat kommunistisen puolueen johdolla ”fasistisen, kansalle vihamielisen ja sotaa lietsovan hallituksen”, likvidoivat porvarillisen Viron, ja että virolaiset vapaasta tahdostaan liittyivät Neuvostoliittoon.

Ideologisen työn organisaatio

Suurin NLKP:n Keskuskomitean alaisuudessa toiminut keskusvirasto oli Propagandan ja Agitaation Ylihallitus. Tuollakin virastolla oli haaraosastot jokaisessa neuvostotasavallassa, myös Virossa. Sen alaosastoja olivat kulttuuriministeriö, radio- ja televisiokomitea, elokuvakomitea, ulkomaisten ystävyys- ja kulttuuriyhteyksien kehittämiskomitea (myöhempi VEKSA), rauhanpuolustajien komitea ja monet muut.

Ylihallituksella oli jopa omat laboratoriot, jossa psykiatrit ja psykologit tutkivat ihmisen henkisiä ominaisuuksia ja reagointia erilaisiin vaikutustekijöihin. Ihmisen kasvattamisen Neuvostoliitossa oli oltava keskeytymätöntä ja johdonmukaista – jos propagandan avulla taivuttelu ei tepsinyt, turvauduttiin esimerkiksi pelotteluun.

A. Selenzevin ideologian oppikirja Voina i ideologitšeskaja borba (Sota ja ideologinen taistelu, Moskova 1964) neuvoi: On olemassa tilanteita, joissa psykologiset keinot voivat aiheuttaa nopeita reaktioita. Niin käy kun yritetään vaikuttaa ihmisten tunteisiin, mikä synnyttää kärjistyneitä emotionaalisia reaktioita, esimerkiksi pelkoa.

Siitä voi päätellä, että Viron maatalousväestöä kolhooseihin pakotettaessa turvauduttiin juuri pelon psykologiaan. Vuoden 1949 maaliskuun kyyditysten jälkeistä kautta kuvattiin vuonna 1975 ilmestyneessä Viron SNT:n peruskoulun historiankirjassa seuraavasti: Keväällä 1949 muuttui kolhoosiliike joukkomittaiseksi. Neuvostoliiton hallitus osoitti suurta apua Viron SNT:n kehittyvälle sosialistiselle maataloudelle.

Kielisektori luo uuden kielen

Yksi omaperäisimmistä Propaganda- ja Agitaatiohallituksen osastoista oli kielisektori, joka sääti, millaisia käsitteitä propagandassa oli käytettävä. Neuvostomaailmankuvan vakiinnuttamiseksi oli tärkeää, että tietystä ilmiöstä käytettiin johdonmukaisesti aina samaa ilmaisua.

Toistamisen merkityksestä ihmisen manipuloinnissa kirjoitettiin Eesti Kommunistin numerossa 9/1966 seuraavasti: Tietyn toiston jälkeen propagandan uhri menettää vähitellen kyvyn erottaa oma kokemuksensa siitä, mitä hänelle sisäistetään, hän alkaa toisin sanoen uskoa myyttejä. Propagandistisen manipulaation seuraavassa vaiheessa toisto muuttuu jo ulkoa opittavien myyttien vahvistajaksi, muuttaa ne ennakkoluuloiksi. Ennakkoluuloista onkin jo vaikea päästä eroon. Jopa silloin, kun ne joutuvat ilmeiseen ristiriitaan tosiasioiden kanssa, torjutaan mieluummin faktat kuin luovutaan ennakkoluuloista. Ne tunteet, jotka erityisesti siinä yhteydessä sisäistetään ja vääristellään, nousevat järjen yläpuolelle.

Uudet sanat ja ilmaisut käännettiin Neuvostoliitossa käytössä olleisiin kansallisiin kieliin venäjästä ja ilmaisujen muuntelu oli kiellettyä.
Kun teollisuudessa korotettiin työnormeja, ei käytetty ilmaisuja vanhat normit ja uudet normit, vanhat olivat vanhentuneita tai ikääntyneitä, uudet sen sijaan edistyksellisiä. Noiden ilmaisujen piti työläisten tietoisuudessa pehmentää korotettujen normien voimaantuloa. Sana vanha ei tarkoita kaikissa tapauksissa huonoa eikä uusi joka kerta hyvää. Mutta vanhentunut tai ikääntynyt on selvästi kelvoton ja edistyksellinen kiistämättä jotain myönteistä.

Joidenkin sanojen piti puolestaan herättää vastenmielisiä ja kielteisiä mielleyhtymiä. Yksi sellainen ilmaisu, johon kommunistinen propaganda koetti liittää kielteisten tunteiden ryöpyn, oli imperialisti tai amerikkalainen imperialismi.
Neuvostoliiton toiminnan kuvauksen sekä valtakunnan rajojen sisällä että kansainvälisessä yhteydessä piti synnyttää vaikutelma, että Neuvostoliitto taistelee kapitalistisissa maissa vallitsevaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Neuvostoliitto kuvattiin poikkeuksetta hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden perikuvana, kapitalistiset maat puolestaan sorron ja riiston edustajina.

Sanan imperialismi piti herättää mielikuva sodasta, raunioista, tapetuista naisista ja lapsista, synnyttää vihaa ja halveksuntaa. Sitä toistettiin kaikissa lehdissä, radiossa, puheissa ja oppikirjoissa. Samalla kansaa yritettiin suggeroida uskomaan, että Neuvostoliitto oli rauhaa rakastava yhteisö, vaikka esimerkiksi venäjänkielisessä neuvostoliittolaisessa televisio-ohjelmassa Palvelen Neuvostoliittoa esiintyi Latinalaisen Amerikan, Afrikan, Arabimaiden ja Aasian edustajia, jotka kiittivät Neuvostoliittoa ase- ja sotilaallisesta avusta. Samassa ohjelmassa politbyroon jäsenet ja kenraalit ylpeilivät mahtavilla aseillaan ja nimittivät itseään rauhanpuolustajiksi.

Neuvostoliiton sotapropagandan piti jatkuvasti muistuttaa kansaa varsinkin imperialististen sodanlietsojien eli Yhdysvaltojen taholta tulevasta sodanuhasta; he kun väitettävästi halusivat monopoleineen alistaa maailman internationalistisen työväenliikkeen.
Neuvostoliiton antiamerikkalaisen propagandan taustalla oli oikeasti se, että Yhdysvallat oli ainoa maa, joka oli valmis vastaamaan aseellisesti Neuvostoliiton aggressioon ja asettamaan esteitä sen valloitussuunnitelmille.
Kansa oli pidettävä jatkuvasti ulkoisen vihollisen hyökkäyksen pelossa, sillä sen oli oltava valmis niihin uhrauksiin, jota valtio siltä asevarustelun nimissä vaati.

Reflektiivinen käytös

Hyökkääjän eli Neuvostoliiton kannalta oli olennaista tehdä selväksi, että hyökkäyksen kohde eli entinen Viron tasavalta oli itse syypää kaikkeen ja että sen olemassaolo oli virhe, vika ja suuri myytti. Siksi sellaisten käsitteiden kuten itsenäinen Viro tai porvarillinen Viro oli herätettävä kielteisiä tunteita, kuvitelman näivettymisestä, vääryydestä ja kurjuudesta, fasismista ja diktatuurista. Virolaisten elämän neuvostovallan alla piti puolestaan luoda vaikutelma loistavasta, onnellisesta ja riemurikkaasta elämästä.

Eesti Kommunistin juttu vuodelta 1966 jatkui: Heti kun ihminen kokee, että jokin sana assosioituu vastenmielisyyteen tai vihan tunteeseen, siitä tulee hänelle eräänlainen varaventtiili, jonka avulla hän voi tyhjentää mielensä ja tuulettaa tunteitaan. Reflektiiviseen reaktioon ei tarvita muuta kuin ”sana”…

Propaganda- ja agitaatiohallituksen psykologit olivat kehitelleet aimo joukon sellaisia sanoja, jotka luonnehtivat Viron tasavaltaa, sen johtajia ja kansallisia ryhmiä. Seuraavien ilmaisujen oli saatava ihminen negatiivisen tunnekuohun valtaan : porvarillinen kääpiövaltio, kansan vankila, nukkevaltio, porvarillinen lännen vasalli, mädäntynyt valtiovalta, porvarillis-fasistinen valtiovalta, Viron fasistinen hallitus, sodanlietsojien hallitus, porvarillinen diktatuuri, valkoinen terrori, fasistinen riigikogu, plutokraattinen klikkihallitus, hallitseva poliittinen klikki, taantumuksellisten hallitus, fasistinen Päts, Pätsin–Laidonerin–Uluotsin fasistinen hallitus, Pätsin fasistinen diktatuurihallitus, Hitler-ystävällinen klikki, Pätsin–Laidonerin klikki, ääritaantumuksellisten hallitus, Viron fasistisen porvariston vehkeily, fasistismielisen porvariston kansanvastainen toiminta, kansanviholliset, länsimaisen porvarillisen kulttuurin edessä matelevat, porvarillis-nationalistiset bandiitit, bandiittien apurit…

Neuvostovaltaa ylistykseksi ja positiivisten tunnereaktioiden herättämiseksi synnytettiin puolestaan sellaisia iskulauseita kuin: vapauttaminen fasistisesta ikeestä, murtumaton ystävyys, onnellinen kommunistinen järjestelmä, kommunismin suuret rakennustyöt, rauhanpuolustajat, rauhan turvaajat, rauhaa rakastavat, suurten aatteiden ihmiset, proletariaatin moraali. Kommunistisen puolueen runollinen vastine oli kunnia ja omatunto, Stalin oli suuri johtaja, ystävä ja opettaja, kaikkien tieteiden koryfea, kaikkien aikojen ja kansojen suurin nero, lasten ystävä, aurinko.

Taistelu Stalinin suuren asian puolesta

Iäkkäät ihmiset muistavat vielä pyhän iskulauseen Vperjod za velikoje delo tovaritša Stalina, jonka nimissä venäläisten miehitysjoukot 17. kesäkuuta 1940 tunkeutuivat Viroon. Tuollaisten iskulauseiden piti olla mahdollisimman tarkasti käännettyjä, niinpä Viroksi se kuului Edasi – seltsimees Stalinin suure asja eest (Eteenpäin – toveri Stalinin suuren asian puolesta! Asian merkitys tässä kaksimielinen). Naapureiden suuri tavoite väännettiin Virossa pilaksi, vaikka asia oli pilasta kaukana.

Vuonna 1975 julkaistussa Viron SNT:n propagandistisessa peruskoulun (lukion) historian oppikirjassa kerrottiin, että vuoteen 1940 mennessä Viron työväenluokka oli saanut tarpeekseen armeijan avulla valtaan nousseesta ja fasistisen suojeluskunnan ja poliisin avulla hallinneesta presidentti Pätsistä. Työväenluokka näki mahdollisuuden puna-armeijan saapuessa kostaa nöyryytykset ja vääryydet. Tuo propaganda ei maininnut sanallakaan 23. elokuuta 1939 solmittua Molotovin–Ribbentropin sopimusta. Sitä vastoin se koetti luoda vaikutelman, että nimenomaan Virolla oli salaisia suhteita ja sympatiaa Saksaa kohtaan. Oppikirja:

Vuoteen 1940 mennessä tilanne Virossa oli kehittynyt sellaiseksi, että fasistisen diktatuurihallituksen kukistaminen kävi mahdolliseksi. Myös sisä- ja ulkopoliittinen tilanne aiheutti levottomuutta. Keskinäisen avunantosopimuksen solmimisen jälkeen ääritaantumuksellisen K. Eenpalun hallitus korvattiin professori J. Uluotsin hallituksella, mutta maan politiikka ei muuttunut. Sanoissaan hallitus lupasi laajentaa demokraattisia vapauksia, mutta oikeasti työläisten kokoontumiset kiellettiin, aktiivisia työläisiä pidätettiin tai karkotettiin asuinpaikkakunniltaan. Hallitus jatkoi yhteistyötään Hitlerin-Saksan kanssa, joka oli valloittanut Tanskan ja Norjan ja hyökkäsi heinäkuussa 1940 Belgiaan, Hollantiin ja Ranskaan. Sen jälkeen oli pelättävissä hyökkäys Baltian maihin ja Neuvostoliittoon. Sellainen politiikka oli ristiriidassa Viron kansan elintärkeiden etujen kanssa ja merkitsi samalla Neuvostoliiton kanssa solmitun keskinäisen avunantosopimuksen rikkomista. Tyytymättömyys muuttui yleiseksi ja Viron kommunistipuolueen johtaman kansanrintaman ympärille yhdistyivät yhä uudet kansankerrostumat.

Huhtikuussa 1940 alussa kokoontui laittomasti Tallinnan Tõnismäellä Viron kommunistisen puolueen konferenssi, jota kutsutaan VKP:n huhtikuun konferenssiksi. Konferenssi hyväksyi Viron koko kansalle -nimisen julkilausuman. Siinä todettiin, että sekä sisä- että ulkopoliittinen tilanne on suotuisa hallituksen kaatamiseksi, koska porvaristo on eristetty ja ”… Pätsin–Laidonerin–Uluotsin diktatuurin avuksi taistelussa oman maan työkansaa vastaan eivät riennä enää Englannin panssarit, eivät Saksan pistimet eivätkä Suomen puukot, kuten 20 vuotta aikaisemmin…”

Siten Viron porvariston saattaminen ikään kuin työväenluokan oikeutetun vihan kohteeksi oli propagandan avulla kaikin tavoin perusteltu. Viron SNT:n maatalouden kansankomissaari Georg Abels julisti eräässä puheessaan Viron miehityksen jälkeen 24. elokuuta 1940:
Työtätekevän kansan demokratia ei ole sellainen karamelli, joka työnnetään kansanvihollisen suuhun, vaan työtä tekevän kansan demokratia on nyrkki, joka tähdätään kansanvihollista vastaan.

Oikeasti Viro ei rikkonut Neuvostoliiton kanssa tekemäänsä sopimusta. Sopimukset rikkoi Neuvostoliitto (asiasta tarkemmin tässä kirjassa Lauri Mälksoon artikkelissa Neuvostoliiton Baltian-valloitus ja sen oikeudenvastaisuus).
Vuonna 1935 tehty Britannian ja Saksan välinen laivastosopimus jätti Itämeren Saksan sotalaivaston etupiiriin ja se aiheutti virolaisissa levottomuutta. Vielä suurempaan huoleen oli aihetta, kun Stalinin-Neuvostoliitto ja Hitlerin-Saksa allekirjoittivat elokuussa 1939 yhteistyösopimuksen. Reunavaltioiden yhteistyö oli heikkoa. Viro jäi kahden totalitaarisen suurvallan väliin, julistautui siksi puolueettomaksi ja koetti ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin valtioihin.

Vuonna 1934 tapahtuneen parlamentin toiminnan tosiasiallisen lakkauttamisen jälkeen Viro oli vuonna 1938 ottanut taas suunnan kohti demokratiaa. Uuden perustuslain voimaantulo käynnisti uudestaan parlamentin toiminnan. Nuorella valtiolla oli siinä suhteessa toki vielä paljon parannettavaa, mutta parlamentaarinen kriisi vallitsi miltei kaikkialla Euroopassa, ja Neuvostoliitto oli varmasti viimeinen, josta siinä suhteessa olisi ollut jotain opittavaa.

Vuonna 1938 Viro julisti armahduksen kaikille poliittisille vangeille. Se ulottui oikeistolaisista vapaussotureista aseellista vallankaappausta vuonna 1924 yrittäneisiin kommunisteihin. Parlamenttiin pääsivät oppositiossa olleiden kansallismielisten kuten Jaan Tõnissonin lisäksi myös monet vasemmistolaiset ehdokkaat kuten Neeme Ruus ja Maksim Unt. Vallassa olleen Isamaa-puolueen ehdokas kenraali Aleksander Tõnisson sen sijaan putosi vaaleissa.
Lisäksi presidentti Päts kutsui vähemmistökansallisuuksien edustajat mukaan parlamentin työhön.Viron yhteiskunta kokonaisuutena kehittyi, valtion monopolistinen talousmalli kohensi tehokkaasti taloudellista tilannetta. Millainen diktatuurivaltio olisi sellaiseen pystynyt?

Kuolema kansanvihollisille!

Itsenäisen Viron käsite piti kuitenkin pyyhkiä pois kansan muistista. Kaikki siitä ajasta muistuttavat muistomerkit, kirjallisuus ja oppikirjat hävitettiin ”kansalle vihamielisinä tunnuskuvina”. Neuvostomiehityksen alkuvuosina Virossa hävitettiin yhteensä 30 miljoonaa nidettä kirjallisuutta. Tarton yliopiston kirjastossa jouduttiin niinsanotusti vihamielistä kirjallisuutta hävittämään kirveellä. Viron pääministerin professori Uluotsin kirjastolla lämmitettiin niillä uuneja ja täytettiin kuraisten teiden kuoppia.

Kulttuurin sovjetisoimiseksi ja kansan kulttuuritason kohottamiseksi kyyditettiin vuosina 1940–1941 Venäjälle tai tapettiin Virossa 21 kirjailijaa tai lehtimiestä, 131 orkesterimuusikkoa ja musiikinopettajaa, 43 näyttelijää, 32 elokuva- ja teatterityöntekijää, 29 kuvataiteilijaa ja 13 muotoilijaa ja teatterilavastajaa, 17 laulajaa, lauluopettajaa ja säveltäjää, 24 musiikki- ja taidekoulujen opiskelijaa, 11 tanssijaa ja tanssinopettajaa ja 11 konservatorion ja taidekoulujen opettajaa (Aus Estland Verschleppte oder in Estland Ermordete. Koska tiedot on kerätty Saksan miehitysaikana vuosina 1941–44, tietoihin ei sisälly juutalaisia, joiden rekisteröinnin saksalaiset olivat kieltäneet).

Heti Viron miehityksen jälkeen vuosina 1940–1941 vangittiin ja murhattiin 150 ylempää upseeria, Viron puolustuvoimain komentaja Johannes Laidoner kyyditettiin perheineen Venäjälle, jossa hänet myöhemmin vangittiin, Viron parlamentin eli riigikogun 120 jäsenestä 68 ammuttiin tai kuoli vankeudessa. Sama kohtalo oli seitsemällä korkeimman oikeuden 15 tuomarista. Viron tasavallan kymmenestä päämiehestä, riigivanemista, surmattiin kahdeksan (Friedrich Akel, Ado Birk, Kaarel Eenpalu, Jüri Jaakson, Juhan Kukk, Ants Piip, Jaan Teemant, Jaan Tõnisson). Otto Strandman ampui itsensä ja perheensä kun häntä tultiin pidättämään. Länteen onnistui pakenemaan riigivanem August Rei, sodanaikainen (presidentin tehtäviä hoitava) pääministeri Jüri Uluots ja 28 viimeisen riigikogun kansanedustajaa. Entisistä ministereistä jäi miehittäjien kynsiin 65 henkilöä ja vain kolme heistä vältti vainotoimet.

Presidentti Konstantin Päts kyyditettiin 30. heinäkuuta 1940 Venäjälle ja sijoitettiin siellä kidutusten ja kuulusteluvaiheen jälkeen pakkohoitoon mielisairaalaan, jossa hän kuoli vuonna 1956. Neuvostoliitossa psykiatria ja pakkohoito (prinuditelnoje letšenie) valjastetiin sosialismin rakentamisen poliittiseksi välineeksi. Sillä eihän “henkisesti terve” ihminen vastustanut neuvostojärjestelmää.Viron presidentti oli neuvostolain mukaan paitsi rikollinen myös mielisairas, ja hänet eristettiin NKVD:n valvomaan psykiatriseen sairaalaan, jota venäläiset kansankielessä nimittivät psihuškaksi. Tuo kaikki tapahtui neuvostopsykiatrian ja oikeustieteen ”rikastuttavissa oloissa”; se on samalla erinomainen esimerkki termien väärinkäytöstä Neuvostoliitossa (aihetta käsittelevät tässä kirjassa artikkeleissaan myös Heino Noor ja Vladimir Bukovsky).

Luottamuksen inflaatio

Länsimaiseen arvomaailmaan tottuneiden ihmisten päiväjärjestykseen tuli mukaan toistuva kysymys siitä, kuinka tulkita uutta “neuvostoluottamusta”. Koko ympäristö perustui yhtäkkiä toisenlaiseen elämänmuotoon:kaikille työpaikoille, kyliin ja kouluihin ilmestyivät KGB:n luottohenkilöt, kansankielessä nuuskijat, ja he pysyivät siellä aina Viron uudelleenitsenäistymiseen asti. Tarton yliopiston psykologian professori Peeter Tulviste on analysoinut tuonaikaista luottamusteemaa ja esimerkiksi sitä, miten neuvostoluottamusta pyrittiin herättämään lapsissa. Sitä tarkoitusta palveli kirja Pavlik Morozovista, joka ilmestyi viroksi vuonna 1954. Se kertoo kulakkiperheestä, jonka pojat olivat reippaita neuvostopioneereja. Pojat ilmiantoivat oman perheensä ja muita talonpoikia ja kertoivat, että he kätkivät viljaa. Tapahtumapaikkana oli 1930-luvun Ukraina. Nykyään tiedetään, että se oli neuvostovallan tahallisesti järjestämän nälänhädän aikaa, jolloin miljoonat ukrainalaiset saivat surmansa. Ihmiset kätkivät viljaa välttääkseen nälkäkuoleman, mutta kirjassa ei ollut sanaakaan nälänhädästä. Pavlikin ja hänen veljensä ilmiannon takia heidän perheensä vangittiin ja vilja takavarikoitiin. Pavlik Morozovin julma käytös nostettiin puolestaan esikuvaksi miljoonille neuvostolapsille, myös virolaisille.

Tulviste muistuttaa, että tuo onneton kirja kuului niiden kulttuuritekstien joukkoon, joilla myös virolaisia sovjetisoitiin neuvostoihmisiksi – jotta osaisimme päättää, kehen voi luottaa ja kehen ei.

Oli luonnollista, että ilmiantaja-aihetta pohdittiin paljon miehitetyn Viron perheissä ja ystäväpiireissä. Neuvostojärjestelmälle oli luonteenomaista syvä luottamuksen puuttuminen. Normaalin turvantunteen sijaan vallitsi epämääräinen pelko ja epävarmuus. Kenenkään turvallisuus ei ollut taattu, ketä hyvänsä saatettiin syyttää, syrjiä tai vainota.

Marxismi–leninismin oppien mukaan porvarillinen kansa jakautui kahteen keskenään vihamieliseen luokkaan: riistäjiksi ja riistetyiksi eli porvaristoksi ja työväenluokaksi. Klassisella vallanjako-opilla ei ollut mitään merkitystä, kun ihmisiä teilattiin: syyttäjälaitos, tuomioistuimet ja tiedotusvälineet toimivat kaikki totalitaarisen neuvostosysteemin uskollisina apureina samaan suuntaan.

Oikeudenkäyttö kansan avustuksella. Syylisyyden tunnustaminen on Neuvostoliiton lainkäytön kuningatar

Neuvostoliitossa otettiin käyttöön vielä yksi propagandan muoto – propaganda kansan avustuksella. Sitä käytettiin oikeudenkäynneissä, joihin kansaa kutsuttiin ilmaisemaan paheksuntaansa oikeussalista välihuudoin tai kättentaputuksin myötämielisyyttään tuomarin ankaralle tuomiolle. Sellasta osallistumismuotoa ja tavallisten ihmisten lehtikirjoituksia, vaikka ne olivatkin propagandistien ennakolta kirjoittamia, kutsuttiin ”kansan osallistumiseksi valtion johtamiseen” ja ”todelliseksi demokratiaksi”.

Neuvosto-oikeudessa oli käytössä Neuvostoliiton joukkomurhien ylioperaattorin, prokuraattori Vyšinskin kehittämä pseudojuridinen doktriini – todennäköinen syyllisyys. Käytännössä se tarkoitti sitä, että jos Neuvostoliiton oikeuselimet olivat suorittaneet pidätyksen, pidätetty oli syyllinen ja joutui tunnustamaan syyllisyytensä. Eli kuten Stalin puki asian: syyllisyyden tunnustus on Neuvostoliitossa oikeudenkäytön kuningatar.
Kirjailija Leelo Tungal on käsitellyt lapsuudenhistoriaansa ja opettaja-äitinsä pidätystä vuonna 1951 ja pakkotyöleiriin lähettämistä teoksessa Toveri lapsi (2008). Kirjassa viisivuotias lapsi ei käsittänyt, miksi nahkatakkiset miehet veivät pois hänen äitinsä. Lapsi jäi isän kasvatettavaksi. Hän imi huomaamattaan itseensä tuota ihmeellistä propagandakuvaa onnellisesta neuvostoelämästä. Samaan aikaan hänen äitinsä oli kaukana pohjoisessa Venäjän pakkotyöleirissä, teki raskasta työtä ja ikävöi lastaan.

Samaan aikaan pieni Moskvitš-radiomme soitti ihmeen kauniita lauluja Leninistä ja Stalinista, rajavartijoista ja kilpapurjehtijoista, Kremlin kellojen soituvasta äänestä, moskovalaisista kaunottarista ja kultaisesta auringosta, jonka alla me yksimielisinä elimme – minä lauloin iloisesti mukana. Samoja lauluja lauloivat varmasti myös sotilaiden ja NKVD:läisten lapset, lauloivat kyyditetyt serkkuni Sonin kylässä Krasnojarskin piirissä – nuo laulut olivat kotoisin ikään kuin jostain satumaailmasta, joka sijaitsi jossain aivan lähellä…
Onneksi pikku Leelon isä tuli sisään aina oikealla hetkellä ja sulki radion propagandaohjelmien ajaksi äristen: Paskaa kaikki, mitä lurjukset laulavat!

Kirjailija kertoo, että kesti puoli vuosisataa, ennen kuin hän sai tietää, ettei hänen äitinsä kansanviholliseksi leimaaminen ollut mikään poikkeus: vuonna 1951 erotettiin hänen lisäkseen vielä 438 opettajaa, joista pidätettiin 150. Edellisvuonna 1950 oli poliittisista syistä erotettu kouluista kaksisataa opettajaa. Niistä, jotka saivat jäädä, koetettiin kouluttaa uudella tavalla, neuvostolaisittain ajattelevia opettajia. Näin yritettiin unohtamisen avulla herättää luottamusta neuvostojärjestelmää kohtaan.

Alas pikkuporvarillinen humanismi

Neuvostoretoriikan asiantuntijan Uno Liivakin tutkimuksesta selviää, että ”taistelun” aikana viron kielestä katosi äkkiä sana armo, mutta sen tilalle tuli sana armoton.
”Armottomasti” oli syrjäytettävä neuvostovihamielinen ”pikkuporvarillinen humanismi”, joka piti korkeimpana arvonaan ihmistä, hänen arvokkuuttaan, vapauttaan ja kykyään empatiaan. Kansanvihollisia vastaan oli taisteltava armottomasti. ”Neuvostohumanismi” otti huomioon työväenluokan edut, jotka vastasivat proletariaatin diktatuurin tavoitteita. Kun vihollinen oli saatu kiinni, häntä kohtaan ei saanut osoittaa avoimesti myötätuntoa tai armoa, vaikka kysymyksessä olisi ollut oma äiti, poika tai tytär, veli tai sisko. Länsimaisesta kristillisestä perinteestä peräisin oleva humaani sääntö olla toimimatta lähimmäistä vastaan sai neuvostohumanismissa päinvastaisen sisällön.

Neuvostohumanismi liittyi ”proletaariseen moraaliin”, jossa kommunistin ”hyvyyden” mittana on se, mikä auttaa murskaamaan vanhan, riistoon perustuvan yhteiskunnan ja yhdistää koko työtätekevän kansan uuden, kommunistista yhteiskuntaa perustavan proletariaatin ympärille (Eesti Nõukogude Entsüklopeedia 1973).

Kansojen ystävyyden propagandan voimalliset keinot

Neuvostoliiton kommunistipuolueen keskuskomitean korkeamman puoluekoulun julkaisussa Istoretšeskij materializm (Historiallinen materialismi, Moskova 1963) kirjoitettiin: Neuvostoliitossa on yli sata kansaa ja kansallisuutta, jotka ovat vapaaehtoisesti liittyneet Sosialistiseksi neuvostotasavaltojen liitoksi… Kaikki nuo kansat ja kansallisuudet ovat tasa-arvoisia. Niiden välillä vallitsee veljellinen keskinäinen avunanto ja yhteistyö, joissa tukeudutaan pääasiassa suuren Venäjän kansan apuun.

Myöhemmin kirjassa kerrotaan, että kaikki nuo kansat omaksuvat toisiltaan edistyksellisiä perinteitä, minkä tuloksena syntyy yhteinen kulttuuri ja yhteiset edut. Niitä ovat: “horjumaton tahto voittaa sosialismin viholliset, syvä rakkaus kommunistista puoluetta ja sosialistista isänmaata kohtaan, uhrautuva työ kommunismin rakentamisessa, keskinäinen avunanto ja yhteistyö.”
Neuvostoliiton väestöltään suurin kansa oli Venäjän kansa, ja se otettiin sosialistisen kansakunnan kasvatustyön perustaksi. Marxismi ja kansallisuuskysymys väitti, että kansa, kuten mikä hyvänsä luonnollinen ilmiö tai yhteiskunnallinen ilmiö, on yhtä lailla alisteinen muuttumista koskeville lainmukaisuuksille. Jokaisella kansalla on oma historiansa, alkunsa ja loppunsa. Venäjän kansankin piti luonnollisena ilmiönä taipua muuttumisen lakeihin. Koska venäjän kansan kehitystaso oli jo Leninin, Stalinin ja heidän apureidensa bolsevistisen terrorin keinoin saatettu kuta kuinkin ”sosialistiseen kuntoon”, se oli huomattavasti korkeampi kuin Neuvostoliiton Euroopassa asuvilla vähemmistökansoilla.
Neuvostoliiton vähemmistökansat pakotettiin muuttumaan nopeasti, koska niiden piti muuttua venäläisten kaltaisiksi ja samaan aikaan kasvaa sosialistiseksi kansaksi. Kansojen yhteiseen kanssakäymiseen oli käytettävä venäjää.

Kansojen tasavertaisuusihanteen vaatimuksesta neuvostokansojen ystävyyspropagandan piti kasvattaa venäläisten kansallista omanarvontuntoa ja samaan aikaan kitkeä vähemmistökansojen kansallista ylpeyttä sen verran, että kansat sopisivat paremmin yhteen ja sulautuisivat helpommin.
Venäläisiä ylistävä propaganda muuttui ilmeisesti kuitenkin niin vahvaksi, että venäläisten kansallisylpeys alkoi muuttua šovinismiksi.
Miehitetyn Viron kirjailija //, Stalinin palkinnon saanut// Juhan Smuul kirjoitti Sirp ja Vasar -kulttuurilehdessä 16. helmikuuta 1962: Jos me periferiasta tulevat ihmiset emme ole tapaamiseen Moskovan poeettien kanssa varanneet mukaan riittävästi nöyryyttä emmekä osaa heittää itsetuntoamme roskakoriin, me luonteestamme riippuen joko loukkaannumme tai turvaudumme epämiellyttäviin karkeuksiin. Moskovalaisten joukossa on paljon sellaisia, joille on ominaista halveksiva ja olalletaputtava ylimielisyys ja jotka kuvittelevat, että neuvostotasavalloissa elettiin vielä eilen puun latvassa.

Sisältö sosialistinen, muoto kansallinen

Koko kansojen uudelleenkasvatusprosessin piti tapahtua aivan kuin huomaamatta. Neuvostoliiton kansallispsykologinen teoria opetti, ettei propagandaa voinut tyrkyttää samalla tavoin valtakunnan pohjois- ja eteläosissa eläville kansoille. Etelässä elävien kansojen luonnetta pidettiin liian temperamenttisena, pintapuolisena ja tempoilevana.
Pohjoisten kansojen psyyken väitettiin olevan aivan toisenlainen: nämä pitävät kiinni omista kansallisista perinteistään, niiden omanarvontunto on kehittynyt, ne ovat hitaita ja ennen toimintaan ryhtymistä miettivät pitkään ja hartaasti eri mahdollisuuksia ennen kuin tekevät päätöksen. Pohjoisen kansoille ei voinut väittää mitään ilman todisteita ja tosiasioita.

Samoin sanottiin, että pohjoiset kansat uskovat paremmin propagandistista asiakirjaa, jos sen on kirjoittanut maanmies. Siitä syntyi iskulause: Sisällöltään sosialistinen, muodoltaan kansallinen. Se tarkoitti sitä, että Viron kansan annettiin tanssia kansallispuvuissaan ja laulaa viron kielellä ylistystä miehitysvallalle, mutta estettiin heitä kehittämästä omaehtoista kansallista kulttuuriaan.

Passiivinen vastarinta

Stalinin vainoajan loputtua saapui Hruštševin suojasää, joka nosti tietyn optimismin aallon ja uskon, että kansa sittenkin säilyy. Vähitellen alkoi muotoutua propagandan ulkopuolinen ”neuvostovirolaisen” identiteetti, jonka ironia oli siinä, että tämä neuvostovirolainen suhtautui kielteisesti kaikkiin neuvostoilmiöihin, tai oikeastaan siihen, mitä osattiin pitää neuvostoliittolaisena.

Järjestelmä oli tosiasiassa niin totalitaarinen, että vastaan saattoi asettua vain vähäisissä asioissa. Koetettiin pukeutua ja käyttäytyä toisella tavalla, omasta mielestä länsimaisesti. Mutta koska sotaa edeltävän ajan eliitti oli hävitetty, Viron ensimmäisen itsenäisyyden ajan arvoja pitivät yllä post-stalinistisessa Viron SNT:ssä ne, joille eurooppalainen elämänmuoto oli muisto lapsuudesta. Tältä pohjalta kehittyi tietysti me–he-konflikti, missä me pidimme itseämme ahkerampina, rehellisempinä ja puhtaampina ja paremmin käyttäytyvinä kuin he eli ne, jotka olivat tulleet Viroon miehityspolitiikan myötä. Länsimielisyyttään pystyi ilmaisemaan ympäristöasioissa, esimerkiksi 1960-luvun suuressa muinaismuisto- ja restaurointiaallossa. Koska Venäjän arkkitehtuurissa ei ole gotiikkaa, saattoi sitä restauroidessa korostaa omaa länsimaista kulttuuritaustaansa. Sama vaikutus oli kirjailija Jaan Krossin Viron 1500-luvusta ja hansakaupunki Tallinnasta kertovilla romaaneilla tai Lennart Merin suomalais-ugrilaista kulttuuria kuvaavilla elokuvilla ja kirjoilla. Ne olivat näkymättömiä koodeja, näkymätöntä henkistä vastarintaa, joka auttoi kohottamaan virolaisten omanarvontuntoa. Neuvostojärjestelmä edisti propagandallaan ja käytännön politiikallaan ihmisten kaksinaista ajattelua ja käyttäytymistä.
Monista tuli karrieristeja ja piittaamattomia käskyntäyttäjiä, joille oli tärkeää vain oma valta. Henkisesti virkeämpi kansa keksi virallisen kielenkäytön pohjalta hullunkurisia ja ironisia vastineita, joita käytettiin omassa keskuudessa. Esimerkiksi neuvostoilmaisu liittyä vapaaehtoisesti (Neuvostoliittoon tai sen laitoksiin) kuului kansankielessä pakolla vapaaehtoisesti tai vapaaehtoisesti käskyn mukaan, neuvostovalta oli Stalinin aurinko, KGB:n agentti oli kansankielessä silmä, korva, nuuskija ja vasikka. EKP: eli Viron kommunistisen puolueen synonyymi kansankielessä oli Eikä Kiilusilmä pyhitä (Ega Kurat pühitse). Kansa puhui edelleen Pätsin, “Pätsun”, ajasta, ja monilla oli piilossa presidentin kuva ja sinimustavalkoinen lippu, vaikka niistä saattoi joutua KGB:n kynsiin ja edelleen vankileirille.

Kun Hruštševin rautaesirippu alkoi avautua Suomen suuntaan, jonka oli pakko ylläpitää ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon, käynnistettiin kulttuurivaihto. Se pidettiin kyllä KGB:n tarkassa valvonnassa, mutta virolaisille ovi länteen ja sen henkiseen maailmaan oli taas raottunut. Virolaisia ja suomalaisia yhdistivät suomalais-ugrilainen kielitausta ja myös sotaa edeltävän ajan kanssakäyminen, josta oli jäänyt nostalginen muisto. Kun virolaiset alkoivat 1950-luvun lopulla hankkia itselleen televisioita, Pohjois-Viron asukkat saivat katsoa myös Suomen lähetyksiä. Vaikka jotkut suomalaiset ”reporadion” aikaan väittivät, ettei heidän tarvitse ostaa väritelevisiota, koska ohjelmat ovat punaisia ilman sitäkin, saivat virolaiset Suomen kautta huomattavasti todenperäisemmän kuvan maailmasta kuin Viron TV:n välityksellä.

Rautaesirippu avautuu: neuvostovirolaiset, ulkovirolaiset ja suomalaiset

Suomen ja Viron suhteiden henkiinherättämisestä kuuluu kiitos presidentti Kekkoselle, joka vuonna 1964 kävi Virossa ja piti Tarton yliopistossa kuuluisan vironkielisen puheensa. Kekkosen vierailun jälkeen käynnistettiin KGB:n tarkassa valvonnassa Suomen ja Viron välinen laivaliikenne. Kekkonen kehotti kuitenkin tietyssä vaikuttajien piirissä suomalaisia katkaisemaan kaikenlaiset julkiset suhteet ulkovirolaisiin eli länteen paenneisiin pakolaisiin. Eräälle tätä toivomusta vastaan rikkoneelle suomalaispoliitikolle siitä oli myös tuntuvia polittisia seurauksia. Kekkosen ajan Suomessa oli paikka vain yhdelle totuudelle Virosta ja se oli Viron SNT:n totuus. Ja Neuvosto-Virossa asuvat virolaiset taas olivat Kekkosen Suomelle ainoita olemassaolevia virolaisia. Toisin ei YYA-Suomessa olisi voinut ollakaan. Kremlin ja KGB:n tehtävä oli kylvää epäluuloja ja syytöksiä ulkovirolaisia kohtaan, koska nämä valaisivat länsimaita siitä, millainen olotila miehitetyssä Virossa vallitsi.

Länteen oli paennut noin 70 000–100 000 virolaista, joiden joukossa oli paljon hyvin koulutettua akateemista väkeä. 1950-luvun lopulla he alkoivat olla jo taloudellisesti vakiintuneita, kehittivät järjestöjään, perustivat kouluja ja kustantamoja ja julkaisivat sanoma- ja aikakausilehtiä. Heti tilaisuuden saatuaan he aloittivat poliittisen taistelun koettaen kiinnittää maailman huomiota miehitettyyn Viroon.
Kolme suurinta ulkovirolaisten yhteisöä oli Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Vaikka Ruotsi tarjosikin suurimmalle osalle pakolaisista turvapaikan, se oli ainoa valtio, joka sodan jälkeen tunnusti Hitlerin–Stalinin sopimuksen seurauksena tapahtuneen Baltian maiden annektion, jota oli tukenut vain Mussolinin Italia. Suomi ei tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon, mutta luovutti Neuvostoliitolle rauhansopimuksen jälkeen virolaiset, jotka jäivät kiinni paetessaan Suomen kautta länteen.

Ruotsin pakolaisilla ei ollut pitkään aikaan oikeutta poliittiseen toimintaan, siksi he perustivat Viron pakolaishallituksen vasta vuonna 1954 Oslossa suuren salaisuuden vallitetessa. Mutta jo vuonna 1958 Ruotsissa rekisteröitiin yli 730 järjestöä, joiden tarkoituksena oli oman identiteetin ja muistin säilyttäminen. Vuonna 1953 Yhdysvaltain kongressin edustajainhuone perusti niin sanotun Kerstenin komission, jonka työn tuloksena Yhdysvallat julisti Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon laittomaksi. Seurauksena oli se, että Viron laillinen edustaja, New Yorkin-pääkonsuli, sai jatkaa työtään ja pitää jatkuvasti yhteyttä Yhdysvaltain hallitukseen. Virolaisilla diplomaateilla oli mahdollisuus jatkaa työtään myös Iso-Britanniassa, ja heidän kaikkien pääasiallinen tehtävä oli ylläpitää oikeudellista jatkuvuutta ja jakaa tietoa Viron kohtalosta.

Vuonna 1972 aloitettiin Torontossa yleismaailmallisten ESTO-päivien perinne, joiden tarkoituksena oli pakolaisvirolaisten järjestö- ja kulttuuritoiminnan kautta esitellä Viron kulttuuria koko maailmalle. Toronton yliopiston yhteyteen perustettiin pakolaisvirolaisten rahoittama viron kielen ja kulttuurin oppituoli.

Radioasemat Voice of America ja Free Europe, joita Yhdysvallat rahoittivat ja ulkovirolaiset toimittivat, levittivät länsimaista informaatiota Viroon. Viron nykyinen presidentti Toomas Hendrik Ilves oli kauan aikaa Free Europen palveluksessa. Virolaisilla pakolaisilla oli oikeus toimia myös kansainvälisissä organisaatioissa, esimerkiksi PEN-klubissa ja monissa juridisissa ja muiden erikoisalojen organisaatioissa, joissa kaikissa jaettiin informaatiota Viron kohtalosta.

Tuo kaikki oli tikkuna silmässä neuvostovallalle, joka yritti mustamaalata virolaisia ja baltilaisia pakolaispiirejä näiden asuinmaissa, kylvää epäluuloa, joka olisi halvaannuttanut pakolaisjärjestöjen ja niiden aktivistien toiminnan ja saattanut nämä riitelemään keskenään. Pakolaisten pariin lähetettiin myös KGB:n agentteja, ja heidän joukostaan agentteja yritettiin myös värvätä. Propaganda- ja Agitaatio-osaston yhteyteen luotiin Ulkovirolaisyhteyksien Kehittämiskomitea (VEKSA), joka toimi yhteistyössä KGB:n kanssa. Tõe Hääl -lehden numerosta 16 vuonna 1960 voimme lukea: Endel Jaanimägi (VEKSA:n johtaja) sanoi: ”Olkoon Ulkovirolaisyhteyksien kehittämiskomitean perustaminen uusi etappi yhteyksien kehittämiseksi ulkomailla asuvien maanmiesten kanssa, palvelkoon sen aktiivinen toiminta maailmanrauhan ja kansainvälisen ystävyyden asiaa… Kenraali evp. R. Tomberg on sanonut: ”Elämä pyyhkii valheiden levittäjät tieltään.”

Propaganda- ja Agitaatio-osaston kielisektori kehitti pakolaisvirolaisten leimaamiseen omat terminsä. Pakolaispoliitikkojen eliitti oli esimerkiksi emigranttipiirien kermaa ja tavalliset ihmiset emigranttien pohjasakkaa.
Toomas Hendrik Ilves kirjoitti vuonna 1988 pakolaisuudessa julkaistussa kulttuurilehdessä Põrp: Emigrantti-termi on itsessään hyvä esimerkki neuvostoliittolaisesta, ideologisista syistä tehtävästä kielen vääristelemisestä. Niissä kielissä, joissa tuo sana ei ole totalitaarisen järjestelmän ryvettämä, termi emigrantti edellyttää kahta asiaa: vapaaehtoista lähtöä omasta kotimaasta ja samalla mahdollisuutta vapaasti palata. Ne ihmiset, joiden on pakko lähteä kotimaastaan, ovat joko kyyditettyjä tai paenneita eli pakolaisia. Sellaista olosuhdetta, jossa henkilöä joko ei päästetä kotimaahansa tai palatessa häntä uhkaisi poliittisista syistä rangaistus, kutsutaan sivistysvaltioissa eksiiliksi.
Viron ja Baltian pakolaisaiheen voisikin oikeastaan unohtaa, onhan Viro nyt itsenäinen ja Virolla on Ruotsissa pakolaisperheessä syntynyt, Yhdysvalloissa varttunut ja yli kolmekymmentä vuotta Euroopassa elänyt ja työskennellyt presidentti. Mutta yllättäen vuonna 2008 Suomessa käynnistyi aktiivinen väittely Viron miehittämisestä. Professori Martti Turtola väitti, ettei Viro ole ollut koskaan miehitetty, vaan että kyseessä on ulkovirolaisten keksimä myytti. Toimittaja Jarmo Virmavirta kirjoitti Ulkopolitiikka-aikausilehdessä (nro 2, 2008): ”Viron Suomi-kuvaa hallitsevat vanhat asenteet.” Siinä hän syytti pakolaisuudessa syntynyttä presidentti Ilvestä, ettei tämä arvosta riittävästi Suomen ja Viron perinteisesti hyviä suhteita:
”Oleellista on, että Suomen ja Viron suhteet ovat olleet sui generis, omaa luokkansa, niin Suomen kuin Vironkin valtiopäämiehille. Presidentti Toomas Hendrik Ilves ei näytä olevan samalla linjalla. Hän kantaa mukaan enemmän ulkovirolaisten 1960-luvulla kehittämiä asenteita kuin Viron virolaisten suhtautumistapaa suomalaisiin. Tällä on paljon symbolista merkitystä, vaikka käytännön ulkopolitiikka kulkeekin muita teitä.”
Sellainen väite oli monien virolaisten mielestä loukkaava, ja Viron Suomen-suurlähettiläs Merle Pajula kirjoittikin vastineen seuraavaan Ulkopolitiikan numeroon:” Monet presidentti Ilveksen näkemyksiä kuvaavat väitteet Virmavirran artikkelissa ovat mielivaltaisia, jotkut niistä jopa historiallisten totuuksien vastaisia.”

Ja vielä ennen joulua ilmestyneessä numerossa ilmaisi mielipiteensä europarlamentaarikko Henrik Lax: ”Ihmettelyä herättää sekin, että UP:n tasoista foorumia käytetään poikeuksellisen rajuun henkilöön käyvään hyökkäykseen. Ehkäpä presidentii Toomas Hendrik Ilveksen asiaton leimaaminen epäilyttäväksi ulkovirolaiseksi, joka ei ymmärrä tämän päivän Euroopan haasteita, olikin liikapisara, joka sai minut tarttumaan kynään.”

Neuvostopropaganda kykeni disinformaation avulla vääristelemään totuutta ja historiaa ja synnyttämään virolaisia vastaan ennakkoluuloja, joista on nykyäänkin vaikea vapautua. Propaganda ei demoralisoinut vain neuvostojärjestelmässä elämään joutuneita ihmisiä, vaan myös sen ulkopuolella eläneitä. Valheella on pitkät jäljet. Juuri siksi on tärkeää päästä puhkaisemaan totalitaarisen järjestelmän synnyttämät paiseet, jotta voisimme vapautua menneisyyden taakasta ja nähdä selvemmin, millaisessa maailmassa nykyään ja tulevaisuudessa elämme.

Käytetty kirjallisuus:

Toomas Karjahärm – Helle-Mai Luts, Kultuurigenotsiid Eestis. Kunstnikud ja muusikud 1940-1953 (Argo 2005)
Marta Lõhmus – Karl Siilivask, Eesti NSV ajaloost keskkoolidele (Valgus 1975)
Toomas Hendrik Ilves, Retsentsiooni asemel ettepanek keelendite loomiseks (kokoelmassa Eesti jõudmine. Kõned ja kirjutised aastast 1986-2006, Varrak 2006)
Uno Liivaku, Väike sovjeti keele sõnaraamat (Monokkel 2008)
Eesti saatuseaastad 1945-1960 (EMP Stokholm 1968)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s


%d bloggers like this: